Lehtien lukemisen vaikeudesta

Olen viimeaikoina huomannut, etten kykene lukemaan lehtiä, koska ne ovat täynnä pientä sälää, josta on vaikeata saada kiinni. Pirstaleisen rakenteen takia en saa huomiotani keskitettyä mihinkään juttuun ja ärsykkeiden tykitys vaan saa hermoni kiristymään. Mitä ikinä tapahtui sille, että sivun yläreunassa on artikkelin alku ja siitä sitten edetään loppua kohti? Vai onko tällaista formaattia edes koskaan ollut olemassakaan? 

Onko vika lehdissä vai allekirjoittaneen aivorakenteessa?  Erehdynkö kenties lukemaan julkaisuja, joiden sisältö ei mitenkään vastaa kiinnostuksenkohteitani?  Jos nyt mietin vaikka kauneuteen tai hyvinvointiin keskittyviä lehtiä, niin aistikkaista muotikuvista en saa mitään irti, sillä minulla ei ole minkäänlaista graafista tai taiteellista silmää. En myöskään tajua kosmetiikkavertailuja ja -arvioita, koska en ikinä ole oppinut käyttämään meikkiä, hiuslakkaa tai juuri mitään muita kauneudenhoitotuotteita. Lehdet, joiden sivuilla esitellään monia satoja euroja maksavia innovatiivisia sisustuselementtejä menevät aivan yli hilseen, sillä esineillä on mielestäni oltava käyttötarkoitus. Vartalonmuokkaukseen ja ruokavalioon keskittyvät lehdet puolestaan tarjoavat itsekeskeistä maailmankuvaa, joka on varsin luotaantyöntävä. 

Luulisi kuitenkin, että lehdet herättäisivät yhteiskuntatieteilijässä edes jonkinlaisen uteliaisuuden kulttuurin ilmiöitä kohtaan, mutta ei. Ehkä kiinnostus ei pääse heräämään vaikeasti lähestyttävän muodon takia. 

Herää kysymys, että kumpi nyt onkaan ratkaiseva tekijä, muoto vai sisältö? Jos ne nyt ylipäätään on mahdollista toisistaan erottaa.  

Pullaa ja telkkaria

Ehkä nyt on taas aika hieman kirjoittaa, kun minulla ei ole juuri mitään muuta tekemistä. Jos ihan rehellisiä ollaan, niin minä en kyllä ole juuri liikuttanut evääkään viimeiseen puoleentoista viikkoon, paitsi että olen leiponut korvapuusteja, banaanikakkua, mustikkapiirasta, pullaa ja karjalanpiirakoita sekä katsonut televisiosarjan Sydämen asialla neljännen tuotantokauden jaksoja. Tunnelmat ovat hieman haikeat, sillä tiedän, että lääkäri Kate Rowan on elossa enää muutaman jakson ajan. Vaikka olen sarjaa ja sen varhaisten tuotantokausien jaksoja katsonut useammankin uusinnan verran, ja tiedän tasan tarkkaan mitä tapahtuu, niin joka kerran tunnen jonkinlaista alakuloa kun Kate kuolee. Eikö olekin kaiken kaikkiaan turhanpäiväistä, kun kyseessä on fiktiivinen hahmo? Luulisi todellisessa maailmassa olevan tarpeeksi tuskaa, nälkää, sotaa ja kärsimystä, josta ahdistua. Ja jos kerran asia minua häiritsee, niin miksi sitten haluan nähdä jakson yhä uudestaan?  Minun on muuten pakko tunnustaa, että kovin usein televisiosarjojen hahmojen kuolema ei liikauta minua, mutta Kate Rowan on poikkeus. Joka kerran, kun näen roolihahmon näyttelijän jossain elokuvassa tai sarjassa, tunnen helpotusta siitä, että hän on elossa. Eikö olekin huvittavaa? 

Aikomuksenani oli ostaa sarjan viides tuotantokausi, jonka kolmanteen jaksoon surullinen tapahtuma ajoittuu. Ehdin jo pyöräillä Citymarketiin ja pitää DVD-boksia kädessäni kunnes tulin järkiini. En kai minä nyt oikeasti aio maksaa lähes 30 euroa, jotta voin tapittaa tietokoneen ruutua tuntikaupalla jomottavaan päänsärkyyn asti ja sitten tuntea huonoa omaatuntoa tekemättömistä asioista.

Learning to walk again

Lately I have been listening to Foo Fighters’ song Walk (by the way, the music video is absolutely funny as usual and I believe that those of you who have seen the film Falling Down find it especially hilarious. And if you think of it, there is a nice idea of learning to walk again after falling down.) I should probably apologize to my neighbors for singing the chorus a slightly too loud with my not-so-great voice. 

I must admit that I have no idea what the song refers to, but as I have learned, people have the right to interpret text in the way they want to, especially when it comes to lyrics and poetry. At least that is what I do.  Anyway, I am currently struggling with my Master’s thesis and it has become clear that the text is not of the quality that I am capable of writing and that I will not receive a good grade. So, as I am singing “learning to walk a again I believe I’ve waited long enough”, it is as if I would be predicting the fact that in the near future I will be disappointed and devastated but then accept the failure and walk away from all of it. It is sort of a surviving mechanism, although there is always the danger of letting one’s fears become reality. 

P.S. I just cannot get enough of the part of the video where Dave Grohl is tased.

Syksy on taas täällä

Syksy on saapunut keskuuteemme ja se tietää monia mukavia, haikeita ja ärsyttäviäkin asioita. Olen huomannut, kuinka sopivien vaatteiden valinta on hankalaa, sillä joskus voi tulla liian kylmä tai kuuma ja välillä molempia yhtä aikaa kun selkä on hiessä ja käsivarsia paleltaa. Puista tippuvat lehdet tuovat arkeen estetiikkaa ja itse pidän lenkkeilystä tähän aikaan vuodesta juuri väriloiston vuoksi. En tiedä, mitä sanoisin pimeistä illoista, sillä ne toki tuntuvat välillä painostavilta ja ankeilta, mutta toisaalta nukkuminen on hieman helpompaa kuin valoisampaan vuodenaikaan. Joka tapauksessa pyörän lamppu on syytä ottaa aina lähtiessä mukaan. 

Ihmisten ahkeruus ja säntillisyys kuuluvat syksyyn. Olen huomannut, kuinka moni vetäytyy taholleen työskentelemään ja opiskelemaan. Ehkä energiaa ei vaan riitä sosiaaliseen kanssakäymiseen ja siksi kaikki vaan tuntuvat olevan kiireisiä ja askareilleen omistautuneita?

Olen itse asettanut tulevalle syyskaudelle yhden tavoitteen ja se on juoda kaakaota Old Dogissa.