Suunnittelematon tauko ja tekstimassailua

Pyydän vilpittömästi anteeksi sitä, että en ole viime aikoina saanut aikaiseksi kirjoittaa blogitekstejä. En tiedä johtuuko se siitä, etten juuri nyt keksi mitään valittamisen aihetta (hyvä vitsi - toki onhan nyt aprillipäivä) vai olenko kenties uponnut apatian suohon. Olen henkilökohtaisessa elämässäni hakenut töitä sekä yleisesti hengannut poikaystäväni kanssa. Työhaastatteluihin en pääse, mikä on jonkin verran syönyt motivaatiota. Joskus jopa vainoharhaisesti mietin, että mahtaakohan työnantaja googlata nimeni, sitten päätyy blogiini, ja kas, siinäpä sitten menee uskottavuus  ja viimeinenkin sauma saada töitä.

Olen myös jonkinlaisessa silmälasi-ikeessä, kun panostin lähes viisisataa euroa optikkoliikkeeseen eivätkä rillit reilun kahden viikon säätämisen ja vääntelyn jälkeen ole asettuneet. Tämä on jotenkin aiheuttanut kyvyttömyyttä tehdä mitään kun ainoa asia, johon kykenen keskittymään on ikävä puristusote nenässä. Onneksi sentään kaukaa viisaana olin säästellyt veronpalautuksia ja kokouspalkkioita, niin en ole täysin vararikossa.

Mitä tulee kokouspalkkioihin niin jotenkin vaan pääsi käymään siten, että kunnalliset luottamustehtävät jatkuvat. Olen kuluvan kauden varajäsen kaupunkirakennelautakunnassa (ent. tekninen lautakunta ja kaupunkisuunnittelulautakunta) sekä varsinainen jäsen seudullisessa joukkoliikennejaostossa, joka siis toimii kaupunkirakennelautakunnan alaisuudessa. Lisäksi olen jo tämän vuoden puolella liittynyt kahteen järjestöön: JoMoniin ja Animaliaan. Ensimmäinen on Joensuun seudun monikulttuurisuusyhdistys ja jälkimmäinen lienee tuttu kaikille. Ei sillä, että tarkoituksenani tai halunani olisi suuresti aktivoitua. Ennemminkin kannatuksenomainen rivijäsenyys riittää. 

P.S. Olen aivan luokattoman huono keksimään otsikoita. Lukioaikoinani aina hätäpäissäni ennen aineiden palautusta keksin jonkin tekstiä täysin kuvaamattoman lauseen. Mikään ei ole muuttunut blogitekstien kohdalla. 

P.P.S. Kirjoittamattomuudestakohan johtuu se, että en meinaa osata yhdyssanoja? 

P.P.P.S. Minun piti kirjoittaa demokratiasta ja kansalaisaloitteesta sekä siitä oudosta asiasta, että äänestäminen muka jotenkin ainoalla oikealla tavalla takaisi hyvän päätöksentekoketjun. 

P.P.P.P.S. Pitäisi lukea pääsykokeeseen. Mahdankohan jaksaa a) kahlata kirjat loppuun b) mennä kokeeseen? Vai pitäisikö alkaa kirjoittaa väitöskirjan tutkimussuunnitelmaa? 

Kun televisio-ohjelma ärsyttää

Päädyin edellisen blogitekstini kommentin kautta katsomaan ensimmäisen jakson Ylen sarjaa Totuus rakkaudesta. Jaksossa julkisuuden henkilöt kertovat, mikä naisissa ja miehissä viehättää yleisesti ja henkilökohtaisesti. Sarjan kuvailuosiossa vilahti jossakin muodossa sana dokumentti.

Ohjelma herätti minussa ärsytystä ja turhautumista.

a) Miten tuollaista skeidaa voidaan näyttää asiaohjelmana? Millä perusteella julkkikset toimivat asiantuntijoina? (Osoittaa muuten aikamoista itsevarmuutta käyttää sellaista sanaa kuin "totuus" ohjelman nimessä.)

b) Mitä järkeä on toistaa vanhoja, jo kliseisiä, kulttuurisia käsityksiä rakkaudesta? Eikö tarve rakentaa ja korostaa sukupuolten välistä eroa ole jo kulahtanutta? Miksi ihmissuhteet biologisoidaan? Miksi rakkautta käsitellään pelinä? Ikään kuin joku yhtäkkiä tekisi suunnitelman, että nytpä alan joidenkin kriteerien mukaan valkata puolisoani. Ja miksi puhutaan vain heteroista ja miksi (romanttinen) rakkaus vahvasti paikannetaan kahdenväliseen suhteeseen, parisuhteeseen?

c) Eli nyt jos lähden tulkitsemaan, ja sitähän yhteiskuntatieteilijänä aina teen, niin julkkisten esikuvana toimimisen avulla yritetään vahvistaa olemassa olevia normeja parisuhteesta, rakkaudesta, sukupuolten hierarkiasta ja niin edelleen. Toki kökköys voi myös herättää vastareaktion.

Minä en osaa hiihtää

Kuljin tänään Noljakasta metsäreittiä pitkin kotiin Niinivaaralle, ja koska sää oli mahtava, oli polun viereinen hiihtolatu ahkerassa käytössä. Mieleeni pulpahtivat ahdistavat muistot koulun talviliikunnasta. Minulle hiihtotunnit olivat todella vaivalloisia ja vastenmielistä, koska en osaa hiihtää. Kyse ei ole siitä, että en periaatteellisesti pitäisi lajista tai että se olisi tylsää: minä vaan todellakaan en osaa hiihtää. Hiihtokilpailuissa olin kerran toiseksi viimeinen, muutoin aina viimeinen.

On yllättävää, miten pitkälle pääsin ennen kuin kukaan asian varsinaisesti huomasi. Olin lukion viimeisellä pakollisella liikunnan kurssilla ja kun hiihdimme, opettaja kiinnitti huomiota minun ja erään toisen henkilön omintakeiseen tyyliin (en siis ole ainoa lajiani). Opettaja neuvoi ja opasti, ja ehkä taktiikkani hieman koheni, mutta eipä epäliikunnallinen ihminen vajaassa vartin neuvontatuokiossa juuri ehtinyt oppia. En muuten ole tuon jälkeen tainnut suksia jalkaani laittaa. Kerran kokeilein laskettelua, mutta sekin oli aivan kamalaa.

Peruskoulussa suhtauduin hiihtoon niin vihamielisesti ja peläten, etten ollenkaan ymmärtänyt, miten joku voi harrastaa sitä omalla ajallaan. Nyt aikuisenakin minut yhä jaksaa yllättää se, että on olemassa ihmisiä, jotka tosiaankin vapaaehtoisesti hiihtävät. En mitenkään suhtaudu heihin paheksuen – päinvastoin, ihailen suunnattomasti sulavaa liikettä ja nopeata vauhtia, jolla hiihtäjät etenevät ladulla. Pidän myös paljon äänestä, jonka sukset päästävät liukuessaan hangella. Minulle tulee joskus hiihtoa vierestä seuratessa ohimenevä tunne, että voi kun minäkin pystyisin tuohon. On toki mahdollista, että jossakin elämänvaiheessa yrittän opetella hiihtämään. Epäilen sitä toki suuresti.